Vapaaehtoisen tarina

Ohjaan Vantaan turvakodissa askartelua asiakkaille kerran viikossa. Olen aina ollut innostunut tekemään kaikkea, mitä käsillä pystyy tekemään. Nuorena haaveeni oli valmistua askartelun ohjaajaksi ja toimia sen jälkeen lasten parissa. Oman perheen perustaminen pudotti minut kuitenkin kiinni työelämään, ja niin opiskelu jäi.

Perhe-elämä ei ollut minulle se elämän rauhallinen turvasatama, josta olin haaveillut. Kun Vantaan turvakoti avattiin, vietin siellä lasteni kanssa kuukauden. Kun jäin eläkkeelle, mietin mitä vapaaehtoistyötä tekisin. Silloin muistin kiitollisena aikaa turvakodissa. Siellä oli ompeluhuone ompelukoneineen ja saumureineen sekä paljon kangastilkkuja. Siinä huoneessa vietin paljon aikaa. Koska itse olin jo loppuun puinut pahat muistot, ajattelin että voisin auttaa niitä, jotka nyt elävät ”perhehelvetissä”.

Askartelupiiri on toiminut kohta kaksi vuotta. Nuorimmat osanottajat ovat olleet yhden vuoden ja vanhimmat lähellä eläkeikää. Vaikka askartelua usein pidetään vain jonkinlaisena ”näperryksenä”, olen huomannut, että sillä on valtava terapeuttinen ja eheyttävä merkitys. Luovan toiminnan lisäksi yhdessä tekeminen lähentää ihmisiä: eri ikäiset ja eri kansallisuudet, äidit ja lapset yhdessä… Yhteiset kokemukset luovat ehkä elinikäisiä ystävyyssuhteita.

Minusta yhtä tärkeää kuin antaa valmiita malleja on nähdä asiakkaiden uusia, luovia ideoita ja kädentaitoja. Asiakkaat ovat loihtineet materiaaleista uskomattoman ihania töitä. Kun ihminen on henkisesti nujerrettu, hän saattaa kokea, ettei ole kynnysriepua parempi. Kun tällaisen ihmisen saa mukaan, hän saa kokea että hän osaa, että hänestä on johonkin! Siitä se lähtee!

Työskentely vaihtuvien ihmisten kanssa on antoisaa ja uusia näkökulmia herättävää. Yksikään kerta ei ole samanlainen. Se ilo, minkä lasten ja äitien silmistä välittyy, kun he esittelevät taideteoksiaan, on paras palkka, mitä vapaaehtoistoiminnastani saan.

Kaarina